Autuaita ovat hengellisesti köyhät
Lähetetty: 17.10.2025 07:16Autuaita ovat hengellisesti köyhät – Charles G. Finney
”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” – Matteus 5:3.
Useissa tämän luvun ensimmäisissä jakeissa Kristus mainitsee kristillisen luonteen tunnusomaiset piirteet ja vahvistaa niiden autuaiksi, joilla ne ovat. Teksti antaa yhden niistä: ”Autuaita ovat hengessä köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Tässä puheessa osoitan –
I. MITÄ ON OLLA KÖYHÄ HENGESSÄ.
II. MIKSI HE OVAT AUNATTUJA.
I. Mitä on olla hengessä köyhä.
1. Ymmärtää hengellinen tilamme. Tämä tarkoittaa, että ymmärrämme oman syyllisyytemme ja avuttomuutemme ja tajuamme käytännön tosiasiana oman täydellisen tyhjyytemme luonnostaan kaikesta hyvästä ja kaikesta taipumuksesta hyvään. On eri asia pitää tätä teoriassa ja toinen asia olla sydämestään tietoinen nöyräksi tekevästä tosiasiasta. Useimmat tunnustautuvat kristityt myöntävät sanoin olevansa itsessään täysin avuttomia ja köyhiä, mutta tietää ja tuntea pysyvänä käytännön vakaumuksena, että tämä on heidän todellinen hengellinen tilansa, kuinka harvat pystyvät siihen!
2. Hengessä köyhänä oleminen tarkoittaa, että näemme todellisessa valossa itsessämme olevan taipumuksen kaikkeen pahaan – että ymmärrämme, että mielemme tavat, että halumme ja taipumuksemme, että lähes koko voima... herkkyys pyrkii jatkuvasti itsekkyyteen.
3. Toteutunut vakaumus siitä, että olemme suljettuja Jumalan armon avun varaan. Tiedän ihmisten teoriassa uskovan, että pelastus on kokonaan armoa, eivätkä he luule epäilevänsä sitä; ja tiedän myös, että hyvin monet näistä samoista ihmisistä eivät sittenkään usko siihen: he eivät käsitä sitä niin, että ymmärtäisivät tosiasian. Kysy heiltä – odotatteko pelastuvanne omien tekojenne kautta? Ja he sanovat varmasti ei. Oletko suljettu Jumalan armon varaan? Kyllä. Mutta pitää sitä osana uskontunnustustanne ja ymmärtää se Jumalan totuutena ovat kaksi täysin eri asiaa.
4. Vakaumus siitä, että olemme suljettuja uskolta Kristukseen ainoana mahdollisena tapana saada apua. Tätäkin pidetään teoriassa, ja monet luulevat ymmärtävänsä sen, vaikka eivät kuitenkaan oikeastaan ymmärrä sitä ollenkaan. Ja sallikaa minun kysyä, kuka tämän tosiasian ymmärtänyt ei ole hämmästynyt nähdessään, kuinka pinnallisesti hän kerran piti totuutta tässä asiassa? Kuka tällaisessa tapauksessa ei ole järkyttynyt nähdessään, kuinka löyhästi ja sydämettömästi... kaikki ihmisen tärkeyttä koskevat totuudet olivat hänen käsissään – nähdäkseen, että hänen uskomuksensa oli pelkkää teoriaa, joka ei edes koskettanut sydäntä? Hengellinen köyhyys merkitsee oikeaa käsitystä siitä, että meidät on suljettu pois uskolta Kristukseen ainoana mahdollisena keinona saada apua avuttomassa tilassamme.
5. Vakaumus siitä, että olemme suljettuina Jumalan uskon varaan – Jumalan Pyhän Hengen suvereeniin työhön ja Jumalan suvereeniin armoon, joka ilmenee Kristuksen kautta, tämän uskon aikaansaamiseksi. Ei niin, etteikö se olisi meidän omaa harjoittamistamme; se todellakin on, ja luonteensa vuoksi sen täytyy olla, mutta meidän on oltava tietoisia siitä, että ilman Kristuksen Henkeä emme voi harjoittaa tätä uskoa sen enempää kuin pääsemme taivaaseen omilla lainkuuliaisuuden teoillamme. On yksi asia pitää tätä kristittyjen uskontunnustuksen oppina ja aivan toinen asia tuntea se sisimmässämme.
Oma kokemukseni puhuu tässä vahvasti. Minut johdatettiin pohtimaan epäuskoa erillisenä syntinä ja sen ääretöntä syyllisyyttä ja anteeksiantamattomuuden oikeutta. Kysymys heräsi – uskotko Jumalaan niin kuin uskot ihmisiin? Otatko hänen sanansa ja luotatko hänen lupaukseensa niin kuin otat ihmisten sanan ja luotat lupaukseen? Vastaus oli väistämätön – en. En luota Jumalan lupauksiin niin kuin luotan ihmisten lupauksiin. Tässä minulle paljastui ja avautui ääretön pahuudeni, etten luottaisi Jumalan lupauksiin ja lepäisi niissä yhtä lujasti kuin luottaisin ihmisten sanaan. Näin sen nyt selvästi. Näin Jumalaa häpäisevän, tuomitsevan (sillä niin minä sen näin) Jumalaa häpäisevän, tuomitsevan tosiasian, että vaikka tiesin, tunnustin ja näin selvästi, ettei Jumala tahtoisi eikä voisi valehdella, en loppujen lopuksi uskonut täysin ja koko sydämestäni. En ottaisi Kaikkivaltiaan Jumalan sanaa vastaan niin kuin ottaisin hauraan ja erehtyväisen ihmisen sanaa. Ja sitten, kun minut johdatettiin tajuamaan täydellinen epäuskoni, tunsin siitä huolimatta, että ellei Jumala näkisi mieliksi ilmoittaa itseään minulle niin, että voisin heittää sieluni hänen ylleen – niin valaista mieltäni ja vetää sitä itseensä avaamalla sieluni eteen hänen hyvyytensä ja totuutensa, että se saisi minut heittäytymään hänen ylleen uskon kautta, uppoaisin. Tunsin, että ellei hän antaisi minulle uskoa häneen, olisin yhtä varmasti tuomittu kuin että olisin olemassa. Tarkoitan tätä sillä, että ymmärrämme olevamme suljettuina Jumalalta uskomme vuoksi. Mutta lisäksi meidän on oltava halukkaita olemaan näin suljettuina Jumalalta. Meidän ei pidä vain nähdä tosiasiaa, vaan olla valmiita olemaan sellaisia. Meidän on nähtävä, että meidät tuomitaan, ja että oikeutetusti, koska emme ole oikeassa; ja että olemme toivottomia, avuttomia itsessämme, suljettuina Jumalan suvereenille rakkaudelle tekemään sitä, mikä on hänen silmissään mieluista, ja siten suljettuina Jumalan suvereenille armolle vapaaehtoisen pahuutensa vuoksi.
6. Syvä ja pysyvä tunne siitä, että ehdottomasti tarvitsemme Vapahtajaa täydellisestä pahuudestamme, avuttomuudestamme ja oikeudenmukaisesta tuomiostamme. Mielen on havaittava ja tunnettava syyllisyytensä siinä määrin, että se on varma, ettei sen pelastus tule kysymykseenkään, ellei Kristus korvaa kuolemallaan meidän kuolemaamme, lunnaina sielujemme puolesta; sellainen tunne omasta halpamaisuudestamme, että se sulkee kokonaan pois toivon, paitsi Kristuksen uhrin kautta. Oi, kuinka helppoa on sanoa, että olemme avuttomia ja että Kristus on ainoa toivomme ja riippuvuutemme; on helppo lausua uskontunnustukseksemme: "Uskon, että pelastus on yksin ja kokonaan Kristuksen kautta." Mutta kuinka vaikeaa onkaan nähdä oma halpamaisuutemme ja syyllisyytemme – iljettävä saastaisuutemme, inhottavuus ja toivoton tuomiomme, ellei Kristusta sovelleta sieluihimme viroissaan ja suhteissaan Lunastajana, Vapahtajana, Pyhittäjänä, Opettajana ja Kuninkaana. Kuinka vaikeaa onkaan tietää tämä, kun tiedämme, mitä näemme ja kuulemme ilman silmiä ja korvia.
7. Tähän ei sisälly ainoastaan tunne tästä riippuvuudesta Kristuksesta ja hänestä johtuvasta avuttomuudesta, vaan myös halukkuus siihen – halukkuus liittyä Kristukseen kaikissa hänen tehtävissään ja suhteissaan, itsensä syrjäyttäminen, itsensä inhoaminen, itsensä kieltäminen kaikissa suhteissa, kaiken toivon hylkääminen itsessämme, kaiken riippuvuuden itsestämme, kaiken luottamuksen omaan viisauteemme tai vanhurskauteemme tai pyhitys pyrkimyksiimme ja kaiken muun, mikä on omaamme, hylkääminen. Nämä asiat sisältyvät tekstin hengen köyhyyteen. Lyhyesti sanottuna se on oikea näkemys täysin avuttomasta tilastamme, tämän tosiasian ymmärtäminen ja tällaisia näkemyksiä vastaava sielun asenne.
”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” – Matteus 5:3.
Useissa tämän luvun ensimmäisissä jakeissa Kristus mainitsee kristillisen luonteen tunnusomaiset piirteet ja vahvistaa niiden autuaiksi, joilla ne ovat. Teksti antaa yhden niistä: ”Autuaita ovat hengessä köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Tässä puheessa osoitan –
I. MITÄ ON OLLA KÖYHÄ HENGESSÄ.
II. MIKSI HE OVAT AUNATTUJA.
I. Mitä on olla hengessä köyhä.
1. Ymmärtää hengellinen tilamme. Tämä tarkoittaa, että ymmärrämme oman syyllisyytemme ja avuttomuutemme ja tajuamme käytännön tosiasiana oman täydellisen tyhjyytemme luonnostaan kaikesta hyvästä ja kaikesta taipumuksesta hyvään. On eri asia pitää tätä teoriassa ja toinen asia olla sydämestään tietoinen nöyräksi tekevästä tosiasiasta. Useimmat tunnustautuvat kristityt myöntävät sanoin olevansa itsessään täysin avuttomia ja köyhiä, mutta tietää ja tuntea pysyvänä käytännön vakaumuksena, että tämä on heidän todellinen hengellinen tilansa, kuinka harvat pystyvät siihen!
2. Hengessä köyhänä oleminen tarkoittaa, että näemme todellisessa valossa itsessämme olevan taipumuksen kaikkeen pahaan – että ymmärrämme, että mielemme tavat, että halumme ja taipumuksemme, että lähes koko voima... herkkyys pyrkii jatkuvasti itsekkyyteen.
3. Toteutunut vakaumus siitä, että olemme suljettuja Jumalan armon avun varaan. Tiedän ihmisten teoriassa uskovan, että pelastus on kokonaan armoa, eivätkä he luule epäilevänsä sitä; ja tiedän myös, että hyvin monet näistä samoista ihmisistä eivät sittenkään usko siihen: he eivät käsitä sitä niin, että ymmärtäisivät tosiasian. Kysy heiltä – odotatteko pelastuvanne omien tekojenne kautta? Ja he sanovat varmasti ei. Oletko suljettu Jumalan armon varaan? Kyllä. Mutta pitää sitä osana uskontunnustustanne ja ymmärtää se Jumalan totuutena ovat kaksi täysin eri asiaa.
4. Vakaumus siitä, että olemme suljettuja uskolta Kristukseen ainoana mahdollisena tapana saada apua. Tätäkin pidetään teoriassa, ja monet luulevat ymmärtävänsä sen, vaikka eivät kuitenkaan oikeastaan ymmärrä sitä ollenkaan. Ja sallikaa minun kysyä, kuka tämän tosiasian ymmärtänyt ei ole hämmästynyt nähdessään, kuinka pinnallisesti hän kerran piti totuutta tässä asiassa? Kuka tällaisessa tapauksessa ei ole järkyttynyt nähdessään, kuinka löyhästi ja sydämettömästi... kaikki ihmisen tärkeyttä koskevat totuudet olivat hänen käsissään – nähdäkseen, että hänen uskomuksensa oli pelkkää teoriaa, joka ei edes koskettanut sydäntä? Hengellinen köyhyys merkitsee oikeaa käsitystä siitä, että meidät on suljettu pois uskolta Kristukseen ainoana mahdollisena keinona saada apua avuttomassa tilassamme.
5. Vakaumus siitä, että olemme suljettuina Jumalan uskon varaan – Jumalan Pyhän Hengen suvereeniin työhön ja Jumalan suvereeniin armoon, joka ilmenee Kristuksen kautta, tämän uskon aikaansaamiseksi. Ei niin, etteikö se olisi meidän omaa harjoittamistamme; se todellakin on, ja luonteensa vuoksi sen täytyy olla, mutta meidän on oltava tietoisia siitä, että ilman Kristuksen Henkeä emme voi harjoittaa tätä uskoa sen enempää kuin pääsemme taivaaseen omilla lainkuuliaisuuden teoillamme. On yksi asia pitää tätä kristittyjen uskontunnustuksen oppina ja aivan toinen asia tuntea se sisimmässämme.
Oma kokemukseni puhuu tässä vahvasti. Minut johdatettiin pohtimaan epäuskoa erillisenä syntinä ja sen ääretöntä syyllisyyttä ja anteeksiantamattomuuden oikeutta. Kysymys heräsi – uskotko Jumalaan niin kuin uskot ihmisiin? Otatko hänen sanansa ja luotatko hänen lupaukseensa niin kuin otat ihmisten sanan ja luotat lupaukseen? Vastaus oli väistämätön – en. En luota Jumalan lupauksiin niin kuin luotan ihmisten lupauksiin. Tässä minulle paljastui ja avautui ääretön pahuudeni, etten luottaisi Jumalan lupauksiin ja lepäisi niissä yhtä lujasti kuin luottaisin ihmisten sanaan. Näin sen nyt selvästi. Näin Jumalaa häpäisevän, tuomitsevan (sillä niin minä sen näin) Jumalaa häpäisevän, tuomitsevan tosiasian, että vaikka tiesin, tunnustin ja näin selvästi, ettei Jumala tahtoisi eikä voisi valehdella, en loppujen lopuksi uskonut täysin ja koko sydämestäni. En ottaisi Kaikkivaltiaan Jumalan sanaa vastaan niin kuin ottaisin hauraan ja erehtyväisen ihmisen sanaa. Ja sitten, kun minut johdatettiin tajuamaan täydellinen epäuskoni, tunsin siitä huolimatta, että ellei Jumala näkisi mieliksi ilmoittaa itseään minulle niin, että voisin heittää sieluni hänen ylleen – niin valaista mieltäni ja vetää sitä itseensä avaamalla sieluni eteen hänen hyvyytensä ja totuutensa, että se saisi minut heittäytymään hänen ylleen uskon kautta, uppoaisin. Tunsin, että ellei hän antaisi minulle uskoa häneen, olisin yhtä varmasti tuomittu kuin että olisin olemassa. Tarkoitan tätä sillä, että ymmärrämme olevamme suljettuina Jumalalta uskomme vuoksi. Mutta lisäksi meidän on oltava halukkaita olemaan näin suljettuina Jumalalta. Meidän ei pidä vain nähdä tosiasiaa, vaan olla valmiita olemaan sellaisia. Meidän on nähtävä, että meidät tuomitaan, ja että oikeutetusti, koska emme ole oikeassa; ja että olemme toivottomia, avuttomia itsessämme, suljettuina Jumalan suvereenille rakkaudelle tekemään sitä, mikä on hänen silmissään mieluista, ja siten suljettuina Jumalan suvereenille armolle vapaaehtoisen pahuutensa vuoksi.
6. Syvä ja pysyvä tunne siitä, että ehdottomasti tarvitsemme Vapahtajaa täydellisestä pahuudestamme, avuttomuudestamme ja oikeudenmukaisesta tuomiostamme. Mielen on havaittava ja tunnettava syyllisyytensä siinä määrin, että se on varma, ettei sen pelastus tule kysymykseenkään, ellei Kristus korvaa kuolemallaan meidän kuolemaamme, lunnaina sielujemme puolesta; sellainen tunne omasta halpamaisuudestamme, että se sulkee kokonaan pois toivon, paitsi Kristuksen uhrin kautta. Oi, kuinka helppoa on sanoa, että olemme avuttomia ja että Kristus on ainoa toivomme ja riippuvuutemme; on helppo lausua uskontunnustukseksemme: "Uskon, että pelastus on yksin ja kokonaan Kristuksen kautta." Mutta kuinka vaikeaa onkaan nähdä oma halpamaisuutemme ja syyllisyytemme – iljettävä saastaisuutemme, inhottavuus ja toivoton tuomiomme, ellei Kristusta sovelleta sieluihimme viroissaan ja suhteissaan Lunastajana, Vapahtajana, Pyhittäjänä, Opettajana ja Kuninkaana. Kuinka vaikeaa onkaan tietää tämä, kun tiedämme, mitä näemme ja kuulemme ilman silmiä ja korvia.
7. Tähän ei sisälly ainoastaan tunne tästä riippuvuudesta Kristuksesta ja hänestä johtuvasta avuttomuudesta, vaan myös halukkuus siihen – halukkuus liittyä Kristukseen kaikissa hänen tehtävissään ja suhteissaan, itsensä syrjäyttäminen, itsensä inhoaminen, itsensä kieltäminen kaikissa suhteissa, kaiken toivon hylkääminen itsessämme, kaiken riippuvuuden itsestämme, kaiken luottamuksen omaan viisauteemme tai vanhurskauteemme tai pyhitys pyrkimyksiimme ja kaiken muun, mikä on omaamme, hylkääminen. Nämä asiat sisältyvät tekstin hengen köyhyyteen. Lyhyesti sanottuna se on oikea näkemys täysin avuttomasta tilastamme, tämän tosiasian ymmärtäminen ja tällaisia näkemyksiä vastaava sielun asenne.